keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

INCREDIBLE MERCER, WI ♥ USKOMATON MERCER, WI

Olihan päivä! - Ja ILTA! Kevyt pilviharso peitti Duluthin taivasta, kun heräiltiin ylös. Hyvin pian kuitenkin taivas selkeni ja keli oli varsin komea kun hypättiin rattaille.


Tankattiin auto ja ajettiin Minnesota Avea Park Pointiin. Se on se pitkä ja kapea maasuikale siinä Duluthin edustalla. Ihasteltiin ja ihmeteltiin taloja. Omenapuut kukkivat kadun molemmin puolin.


Oltiin kaikki samaa mieltä, että Duluth vaikutti oikein mukavalta pikkukaupungilta. Äitikin tuumasi sen olevan varsinainen siltojen kaupunki. Rantaviivaa mukaillen jätettiin kuitenkin kaupunki taaksemme ja jatkettiin kohti Ashlandia. Ennen Iron Riveriä nähtiinkin tällainen opaste...


Tokihan me kurvattiin sinne. Se "kylä" oli sellaista Niininevaa. Harvakseltaan taloja, mutta muutamassa pihassa liehui siniristilippu. Ainakin yhteen taloon oli tuotu piirustukset suomesta, kun se poikkesi niin selvästi paikallisista taloista.


Palailtiin toista tietä takaisin ja kas kummaa! Tien varressa oli pieni hautausmaa. Käytiin lukemassa nimet kivistä ja nautittiin auringosta. Lähes kaikki oli tuttuja sukunimiä. Eräällä peltoaavalla Kaija epäili nähneensä hirven. Pysäytin ja peruutin takaisin. Katseltiin pellon takaosaan, kun Päpi älähti. "Kahtokaa! Tuolta pellosta nousee mies!" Ja niin tosiaan teki. Heinäpellosta nousi papparoinen istumaan. Mies näytti ihan kesälomalla olevalta joulupukilta! Kukkapuska kädessä se sieltä meille huiskutteli. Oli varmaankin karannut viereisestä vanhainkodista, kun hoitaja näytti niin määrätietoisesti askeltavan pellolle päin.

Palattiin Hwy:lle ja aikanaan saavuttiin Ashlandiin. Siellä pidettiin ruokatauko. Kaupunki yllätti meidät koollaan. Kuvittelin sen olevan ihan tuppukylä. Kun matka jatkui, mittarissa paukkui hellelukemat ja ruoka alkoi hiipiä jäseniin. Saxonin kieppeille saavuttaessa minun oli pakko vetää sivuun, kun silmä alkoi luppasemaan. Ajoin ensimmäiselle levikkeelle ja arvatkaapa huvikseen mikä siinä levikkeen vieressä oli. - Aivan oikein! Ja taas luettiin nimiä...

Vähän ennen Ironwoodia tuli vastaan Little Finland. Paikka ei ollut enää auki, mutta jätettiin terveiset. Näyttää olevan, että täällä Michicanissa ei suomalaisuuttaan voi unohtaa.


Edellisellä reissulla oltiin Ironwoodissa yötä, mutta nyt en halunnut sinne jäädä ja varasinkin jo talvella Wisconsinin puolelta Mercer nimisestä pikkukaupungista majoituksen. Niinpä käytiin vain näyttämässä mummuille se iso intiaani ja tutustuttiin tarkemmin keskustassa olevaan maalaukseen, joka esitti kaivosmiehiä. Monta suomalaista oli siinäkin teoksessa...


Loikattiin kolmanteen osavaltioon ja tielle 51. Päivähän alkoi Minnesotasta, Ironwoodissa oltiin Michicanissa ja heti kaupungin eteläpuolella osavaltio vaihtui Wisconsiniksi. Ajeltiin kolmisenkymmentä kilometriä etelään, kun navigaattori ilmoitti meidän olevan perillä. Oltiin keskellä ei mitään! Ympäristössäkään ei näkynyt yhtään mitään muuta kuin metsää. Kaija on ollut hyvinkin skeptinen tämän majoituksen suhteen, eikä navi ainakaan helpottanut tuskaa. Jatkoin vain eteenpäin, kun muistelin katsoneeni kartasta, että motelli on ihan tienvarressa. Ainakin puolenkymmentä kilometriä myöhemmin Cranberry Inn näpöttikin edessämme. Se oli just niin nätti kuin muistelinkin, mutta varsin hiljaisen oloinen. Kävelin päärakennuksen ovelle ja kas! - Se oli lukossa! Ovessa oli lappu jossa kerrottiin sen olevan tiistaisin suljettu ja puhelinnumero josta voi tiedustella majoitusta. Pihassa olevassa pitkässä motellirakennuksessa kuitenkin paloi ulkovalot kahden huoneiston kohdalla. Siellä me tepasteltiin motellin pihalla ja yritettiin muistella mikä mahtoi olla USA:n suuntanumero. Lopulta löysin varauspapereista puhelinnumeron, josta soveltamalla pystyin soittamaan ovessa olevaan numeroon. Puhelu meni vastaajaan. Sinne minä sitten koitin sönkätä meillä olevan varauksen ja kerroin meidän olevan kohteessa. Kyselin, että missähän henkilökunta mahtaa olla ja se vois pika-pikaa hipsiä paikalle. Kyllähän meitä huvitti se tilanne. Oltiin todellakin keskellä ei mitään ja ihmeteltiin. Odotellessa tuli mieleen, että kokeiliko kukaan onko huoneiden ovet auki?! Mentiin Hilin kans kokeilemaan ja aukihan ne oli! Tosi nätit huoneet ja avaimet oli pöydällä odottamassa.


Kannettiin kamppeet sisään ja ihasteltiin sisustusta. Päpihän tietenkin keitti heti meille kahvit. Testattiin toimiiko netti ja samassa paikan omistaja kurvasi pihaan. Mies tuli kovasti pahoitellen paikalle ja kertoi lähettäneensä minulle sähköpostia jossa kertoi tilanteen ja tulo-ohjeet. Eihän se viesti ollut minua tavoittanut, kun koko päivä oltiin tien päällä. Sanoin, että eihän meillä enää mitään hätää ole ja kaikki on hyvin. Tämä Patrick kertoili ravintolan olevan vielä viikolla kiinni ja vuokraavansa vain majoitusta. Kyseli onko meillä kaikki tarvittava ja halutaanko jotain. Sanoi, että voi touhuta lähistöltä ruokaa tai opastaa meidät sinne. Hili sitten ystävällisesti muistutti minua, että etkös sinä haaveillut siitä kaljasta?! Kysäisin, olisiko mahdollista saada olutta. Tokihan se onnistui! Käski vain seurata perässä ravintolan puolelle. Lähdettiin koko akkalauma sen mukaan. Patrick opasti meidät keittiön oven kautta ensin saliin ja sieltä baariin. - Voi kuinka hieno se oli! Aivan käsittämättömän hienot tilat ja upean viihtyisä sisustus. Meille avattiin baari ja saatiin alkaa esittämään toiveita. En heti osannut päättää, niin tämä alkoi jakelemaan maistiaisia eri hanoista. Löytyi mieluinen olut ja mummuillekin karpalosiideriä.


Patrick kertoi Mercerin olevan koko maailman kuikkapääkaupunki. Sanoi, että meidän pitää aamulla ajaa keskustaan ja kuvauttaa itsemme siellä olevan suuren kuikan edessä. Minä myöntelin, että toki, toki... Välillä puhuttiin muuta ja kohta taas se kuikka nousi puheenaiheeksi. Hän sanoi, että olisi toooosi tyytyväinen jos me ajettaisiin nyt illalla heti ja käytäisiin kuvaamassa se kuikka. Minä tulkkasin mummuille, että en kyllä varmasti lähe nyt yhtään kuikkaa kuvaamaan! Mies puheli taas jotain muuta ja sitten se jo suorastaan aneli, että lähdettäis pikaisesti pyörähtämään keskustassa ja hän lähtis ottamaan meistä kuvan sen kuikan luona. Voi elämän kevät! Annoin periksi ja sanoin, että sitten menoks!

Patrick ajoi edellä je me perässä. Motellilta oli ehkä pari mailia keskustaan. Olihan se nätti pieni kylä. Saluunan näköisiä pieniä rakennuksia koko kylänraitti täynnä. Sitten siellä oli se kuikka! Mummut kuikalle ja kuvaaja töihin. Ensin otettiin pari normikuvaa ja sitten Happy Finns-kuva.


Kuvan oton jälkeen tämä sitten yllättäin ehdottaa, että hän haluaisi viedä meidät hänen ystävänsä baariin ja tarjota meille oluet. Ei tarvinnut suostutella aivan niin kauan kuin sinne kuikalle.


Patrick esitteli meidät kaikille suomalaisina ystävinään. Näpättiin juomat ja mentiin ulos olutpuutarhaan. Olihan aika vänkä paikka. Kohta pöytään kannettiin kaalikääryleitä ja suklaakakkua. Tämä oli huolissaan, että meille tulee nälkä ja oli tilannut paikallisia maistiaisia. Seuraavaksi meille haluttiin esitellä paikalliset vesiputoukset ja kaunis järvi. Mummut autoon ja niin taas huristeltiin peräkkäin pitkin mäkisiä ja mutkaisia metsäteitä. Tultiin koskelle jossa oli paikallisia kalastajia. Siellä taas näpsittiin kuvia ja yksi kalastajakin pääsi jo samaan kuvaan. Koko ajan meille kertoiltiin kaupungista, ihmisistä, luonnosta ja ympäristöstä.


Johan äitee kävi höpöttämässä Patrickille ja tietenkin suomeksi, että -"Vieläkö sen karhun tähän järjestät niin ollaan tyytyväisiä". Toinen kahtoo käsiään levitellen, että "Whaaaaat"?? Pakkohan minun oli sitten se tulkata. Eilen illalla olisi kuulemma ollut kaksi karhua näkösällä, mutta nyt hän esitti, että jos käytäis yhdessä peurapaikassa. Saattaisi ehkä nähdä niitäkin.
Ja niin taas päästeltiin teitä peräkkäin ja kurvattiin yhden pubin pihaan. Siellä se jätti meidät baarimikon hoiviin ja ois taas tilannut mitä vain. Ite se häippäisi jonnekin ja aikoi palata pian takaisin. Siellähän me sitten hengattiin niiden kovin puheliaitten ja ystävällisten paikallisten kans jossain metässä olevassa baarissa. Tulihan se vielä takaisinkin. Oli käynyt päästämässä muutaman muunkin matkalaisen motelliin sisään. Kylläkai se olis vielä meitä vienyt vaikka minne, mutta me jo luovutettiin. Päätettiin, että ois aika palailla motellille. Mummut autoon ja taas mentiin. Matkalla nähtiin sitten vielä kaksi peuraa.

Eikai me osattu muuta kuin päivitellä. Tuntuu niin hullulta, että miten ystävällisiä ihmisiä täällä on. Täytyy vaan sanoa, että jos joskus liikutte näillä main, niin käykää täällä! Muistakaa Cranberry Inn ja Mercer, Wisconsin! Annetaan koko paketille täydet viisi tähteä! KIITOS! THANK YOU! :)

5 kommenttia:

  1. Hyvä ettei tuu tippa linssiin ku lukee. Ihania ihmisiä on näköjään vielä olemassa.
    Täällä ollaan lähes aina niin ennakkoluulosia ja tylyjä, että oikeen oksettaa, ku vertaa ihmisiin muualla. Pitäs ottaa mallia...
    Ei oo epäilystäkään etteikö oo ihana reissu, ootte kyllä ihan tonnilla joka kuvassa ja hymy korvissa. Nyt laittasin ison peukun jos täällä pystyis peukuttaan.:D
    Ootte te kyllä reippaita tyttöjä kierteleen noita hautuumaita ja moooonta taitaa olla vielä kiertämättä :D
    Ja voi ihana pappa kukat ja kaikki. Yrittiköhän se lepyttää hakijaa.

    Ihana kun ilmat suosii teitä, meitä ei... Sataa, sataa ropisee ja ei muuten oo mitään vähä vetisiä kuuroja...
    Mammu

    VastaaPoista
  2. Olipa hyvä että teillä oli tuo kuvvaaja.. Muuten en ois tuota tarinaa nielly! :D Kuulostaa meleko uskomattomalta ;) Ja ehkä mie oon vähä katteellinenki..
    Toivottavasti törmäättä vastasuudessaki nuin lupsakoihin ja reiluihin persooniin :)

    VastaaPoista
  3. Mua kyllä rupes epäilyttämään tuo pappa kukkapuskineen... :D
    Mammu

    VastaaPoista
  4. Voi mieletön! Oispa täälläkin tommosia ihmisiä enempi. Tännään yhen tummun kaa juttelinki, että kui jotkut ensin kattoo ja mittaa kelle puhhuu vai puhhuuko mittään. Lepposampi päivä töissä ni jouti höpöttää enempi. Ja yheltä mummelilta terveisiä teille kaikille! Hirveen tuttu, mutta nyt ei enää yöstä nimimuisti kulje. Juhaki oli tänään reipas ja nykäs Aadalta hampaan (lahjomalla) ja leikkas Jaskalle kesätukan ( ei ollut lahjottavissa). Tuo kuikka juttu oli kyllä ihana. Vähä ois muaki pitänyt houkutella baarista kuikan tykö. Ja mummu ja mummun karhut! :D <3 Pusuja ja haleja kaikille.

    Nii ja bongasin mää mun nimen valmistuneiden joukosta sekä mekon helmaa näky pikkasen lehtikuvasta :D

    VastaaPoista
  5. Inkan kans ollaan kyllä samoilla linjoilla, täällä kun menee puhumaan jollekin vieraalle, niin ollaan lähestulkoon soittamassa poliisia tai ambulanssia, että hullu tuon täytyy olla :D
    Niin että ei oo sukua Pohjanmaalaisille nuo Kanadalaiset.

    VastaaPoista