LUONTO LÄHELLÄ. - SISÄLLÄ JA ULKONA!

Nytpä sitä sitten ollaan Thunder Bayssa. Kerkesitte varmaan jo kaivata, mutta en viihtiny ihtiäni kiusata edellisen yöpaikan netillä, kun se oli niin luokattoman huono. Niinpä pidin vapaaillan.

Sault Ste Mariesta lähdettiin perjantai aamuna 08:30. Oli aurinkoinen keli ajella ja meidän ensimmäinen pysähdys oli Pancake Bayssa. Siellä romuttiin matkamuistomyymälöitä ja käytiin tietenkin vessassa. - Paitsi sisar H, se yritti hoitaa hommat sovituskopissa, mutta onneks ei löytänyt sopivaa pönttöä.

Ihailtiin maisemia ja ajeltiin hiljoksiin kohti pohjoista. Johan Päpi hihkas, että "Tuolla oli hirvi!". Liinat kiinni ja kamera esiin! Olihan siellä hirvenrotkula. Ei mitenkään kaunis kuvattava, mutta onpa nyt sekin nähty tällä mantereella.

Matka jatkui ja parikymmentä kilometriä ennen Wawaa kurvattiin rantaan. Osuvasti paikan nimi oli Old Woman Bay. Siellä huljuteltiin varpaitamme järvessä, että vähän virkistyttiin.

Noustiin autolla rannasta ylös Hwy:lle, niin poliisit olivat tehneet roadblockin! Kolme tai neljä poliisiautoa oli vilkut päällä poikittain edessä. Pikkusen taas kävi mielessä, että - Mitähän nyt?!! Onneksi yksi poliiseista alkoi viittomaan, että minä voin kiertää auton keulan editse takaisin tielle. Niillä oli varmaan vain jokin kello kahdentoista tee-hetki.

Wawassa nykästiin sämppärikahvit ja jatkettiin matkaa. Pyörähdettiin myös sillä paikalla, mistä tulva vei tien ja ainakin yhden motellin syksyllä 2010. Hyvin kesti tie ajella. Motellikin oli tukevasti paikallaan, mutta kaksitoista huoneistoa lyhyempänä.

Wawan tulva 2010

Seuraavana määränpäänä oli White River. Nalle Puhin "kotipaikka" jota Pulukkinen ootti kuin kuuta nousevaa. Se oli nopeasti nähty. Läpikävely myymälässä ja ulos! Könyttiin autoon ja matka jatkui.

Jonkin matkaa ajeltuamme tuli vastaan tietyö. Meidän edessä jonossa ensimmäisinä oli kaksi motoristia. Tietyömies, joka oli pysäyttämässä liikenteen, katseli naureskellen takavasemmalle. Motoristit katsoivat sinne myös ja nauroivat. Piti minunkin jo venyttää kaulaani, että mitä siellä näkyy... - No, karhuhan siellä näkyi! Pienoinen mustakarhu oli puskan takana tienravissa. Kaija koitti kuvata sitä iPadilla etupenkiltä kun minä virittelin kameraa. Samassa valot vaihtuivat vihreäksi ja meidän piti lähteä ajamaan. Onneksi se oli alle kymmenen metrin päässä ja Pulukkinen sai siitä hyvän kuvan!

Loppumatka tuijotettiin niskat vinossa mehtään, mutta ei nähty enempää karhuja. Päpi väitti nähneensä taas hirven, mutta se ei enää kiinnostanut niin paljon, että oltais takaisin palattu.

Puoli kuuden maissa oltiin Schreiberissä. Matkamittariin kertyi sille päivää 500 kilometriä. Kuitattiin huoneet ja - Ah! Kuinka ne olivatkaan ihanat. Mentiin syömään ja sen jälkeen lähdettiin mehtäajelulle. Äiti sanoikin, että "Ei hulluja tarvi kyntää eikä kylyvää. Niitä tulee ihan itestään!". Lähes 40km kertyi mittariin, kun ajeltiin pientä hiekkatietä joka kiemurteli metsälampien ja vuorten välissä. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä! Ei siis nähty yhtään karhua.

Motellissa yritin päivittää blogia, mutta ei siitä mitään tullut. Yhteys tökki tosi paljon. Niinpä pidettiinkin meidän huoneessa "pyjamabileet". Todettiin, että ei kaikki hotellit ole Hiltoneita, mutta hyvin silti nukutti.

Aamulla naapurihuoneessa äiti oli yrittänyt suihkuun, mutta lutikka oli ollut jonossa ensin. Meijän mummu ei ollu epäröinyt ollenkaan, vaan oli litsinyt sen siihen lattiaan ja tepsutellu suihkuun. Minulla oli pieniä ennakkoaavistuksia siitä paikasta, joten en laukkuani siellä availlut. Hilin laukku oli kylppärin oven edessä levällään koko yön. Raksalla saattavat saada vielä tuliaisia...

Tänään on siirrytty Tunder Bayhin. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta aika viileänä. Puolenkymmentä kilometriä kerettiin ajaa, kun äiti teki ns. askot. Löi sormet silmiinsä ja huudahti, -"Mutta, minullahan ei oo silimälaseja!". Mitä ilmeisemmin tästä voidaan päätellä, että kaihileikkaus on onnistunut. Ei muuta, ku auto ympäri ja takaisin motellille. Siellähän ne oli sängyn päällä.

Jossain "keskellä ei mitään" liehui komeasti suomenlippu. Kurvattiin kioskin pihaan ja mentiin sisälle. Siellä oli myynnissä vähän matkamuistoja, lyhyitä suomalaisia poppanan pätkiä ja viinaa. Pörrättiin siinä hetki ja jatkettiin matkaa. Ilmeisesti jollakin siinä paikassa oli suomalaisjuuret.

Yhtäkkiä tien varressa seisoi sudenpentu. Tai sellaiseksi me se ainakin diagnosoitiin. Se oli harmaan ruskea, pieni ja pörröinen. Vaan olipa liukasliikkeinen, kun pyörähti siitä takaisin mehtään. Pulukkinen otti siitä taas iPadilla kuvan. Sattui vaan olemaan video päällä. Nyt meillä on kahden sekunnin video siitä, mutta se video on ylösalaisin. Enpä jaksanut tähän hätään sitä alkaa värkkäämään tänne.

Siitä kun selvittiin, niin alkoi satamaan lunta. Eihän kesäloma olisi mitään, jos ei lunta satais. Lämpötila putosi yhteen asteeseen, mutta aurinko paistoi. Maisemat näyttivät edelleen kauniilta, eikä hiutaleet haitanneet meidän matkantekoa.

Jossain Nipigonin jälkeen poikettiin sivutielle ja käytiin katsomassa piiiiiiiiiitkä riippusilta ja kanjoni. Kumpaakaan ei vain nähty! :) Molemmat kohteet olivat maksullisia, eikä napannut nyt yhtään ostaa sikaa säkissä. Tien varressa nähtiin kuitenkin haikara ja maisematkin oli ihan jees.

Thunder Bayssa mentiin heti ensimmäiseksi syömään ja sitten hotellille. Osa mummuista otti päikkärit, osa painui pyykkitupaan ja minä paukutin tätä blogia. Nyt tämä saa olla minun puolesta tässä. Kone kiinni ja ajelulle! Johan tässä on istuttukin. Palataan taas huomenna asiaan...

Loppukevennykseksi käänsin kuitenkin Kaijan videon ja nyt se on teidän nautittavananne...

BLOGIKIRJOITUS JOKA EI TARVITSE NIMEÄ

Arvatkaapa kauanko kestää ajaa kesäkelillä ja hyvällä autolla Sudburysta Sault Ste Marieen? Matkaa hotellilta hotelliin oli 312 kilometriä. Näpäkkä pikku siivu!

Yhdeksältä aamulla istuttiin autossa. Kaija vielä skypetti parkkipaikalta Nean ja Juuson kans. Heti sen jälkeen lähdettiin liikkeelle.

Tällainen klinikka oli Sudburyssa. Siitä päättelin, että ei minunkaan tarvitse väkisellä keksiä blogin otsikkoa.

Alkumatkasta Sudburyssa oli vain kaivoksia, kuten Nikkeli Cityssä voi kuvitellakin olevan. Maisemat tien molemmin puolin oli kallioita, rämettä, kallioita ja lutakoita. Beaver Laken kieppeillä käännyttiin Salo roadille. Tien varressa olikin heti pieni hautausmaa. Tokihan se piti lähteä tarkistamaan. Sinne olikin haudattu pääsääntöisesti suomalaisia. Monia tuttuja sukunimiä ja mahottomasti pieniä mäkäräisiä (ei sukunimi)! Könyttiin takaisin autoon ja matka jatkui.

Muutama muukin pistotie käytiin ajamassa ihan vaan huvikseen, kun oli suomalaisia tiennimiä. Sitten huomasin ison kyltin, jossa mainittiin jotain suomesta. Pyöräytettiin voorti takaisin ja kurvattiin rakennuksen pihaan. Kyseessä oli Beaver Laken Suomi Club. Pällisteltiin pihalla ja kuikisteltiin sisälle. Lopuksi jätettiin ovelle vielä terveiset Suomesta.

Seuraavaksi poikettiin Hwy17 tieltä taas Espanolaan. Se on pieni paikkakunta jolla näyttää olevan iso hienopaperitehdas. Siellä ryykättiin kauppaan ja tehtiin vähän hankintoja. Kun sieltä jatkettiin matkaa, lähestyttiin amishialueita. Pulukkinen on oottanut koko matkan, että milloin se näkee amisheja. Ei pysty käsittään mikä mieltymys sillä niihin on...?!
Eipä keretty pitkästi ajaakaan, kun ensiksi näkyi varoitusmerkit, sitten hevosensontaa ja sitten jo kauramoottori. Nopeasti näppäsin taas kaukaa kuvan. Myöhemmin matkan aikana käännyin vielä yhdelle sivutielle, jossa nähtiin muutamia niiden taloja ja viljelyksiä. Sieltä ne pihoiltaan iloisesti huiskuttelivat meille, kun ajettiin ohi.

Matka jatkui ja välillä aina pysähdyttiin. Milloin kahville, jäätelölle, matkamuistomyymälään tai muuten vain jaloittelemaan. Nähtiin monia mukavia vesistöjä. Välillä ihailtiin vauhdissa Huroninkin ulappaa. Tai North Channelhan se oikeasti on. Melkein voisi sanoa omaksi järveksi, vaikka virallisesti Huronjärven lahti.

Loppumatkasta näin viimeinkin todistettavasti ne kalkkunat! Siellä ne valtatien varrella ruokailivat pyrstöt levällään. Liekkö oisin tajunnutkaan, jos olisivat olleet pyrstöt kiinni. Edellisellä reissullahan nähtiin ehkä yksi elävä kalkkuna ja muutama auton alle jäänyt. Nyt tätä ei tarvi enää arpoa...

Samalla pellolla ruokaili myös paikalliset kurjet. Olivat ruskeita, meidän harmaista poiketen.

Vähän ennen Sault Ste Marieta käännyttiin Echo Bayn keskustaan, kun piti tankata auto. Paikallisella Pit Stopilla oli onneks tankkauspalvelu. Enpä tiijä oisinko jaksanut niin kauan seistä ja lorottaa bensaa tankkiin, että voortin tankki ois tullut täyteen. Melekonen tankkeri meillä on alla!

Kirjauduttiin hotelliin ja meillä on taas tosi mukava huone. Tilaa on reilusti temmeltää ja levitellä laukkuja. Täytynee sanoa, että on kyllä matkanjohtaja tehnyt loistavia valintoja! ;)
Nyt kello on jo Suomessa puoli seitsemän ja täälläkin puoli kaksitoista. Mummut on kuorsannut ainakin kaks tuntia.

Aamulla pyritään lähtemään jo kahdeksan maissa liikkeelle. Iltapäiväksi on luvannut vesikuuroja ja meillä on matkanvarrella niin mukavia maisemia, että olisi toivottavaa nähdä ne. Peukut ja jarpaat pystyyn, että sateet kiertää meidät. Huominen siivu onkin reissun pisin, mutta ehkäpä kaunein. Illalla meillä on tarkoitus käydä vähän mehtäajelulla, ellei kovasti sada. Joten ellei meistä kuulu mitään, niin ehkä on nähty viimeinkin niitä karhuja tai sitten tämä ei oo jaksanut enää runoilla blogiin ja Thunder Bayssa tavataan.

Nyt laitan koneen kiinni, juon punkkulasin tyhjäksi ja istuskelen hetken katsellen Amerikkaan. Meidän sviitissä on ikkunaerkkeri, josta näkymä sillalle, joka johtaa USA:n puolelle. Amerikassa taitavat vielä valvoa, ku valot näkyy. ;)

Ai niin! Yheksän tuntia! Sen siinä Sudbury - Soo välillä sai kulumaan.

MEIJÄN ÄITI MATKAILEE!

"Kirjottakaa nyt sitten sinne skypeen (blogiin) minulta kaikille minun ystäville semmoset terveiset, että lähtekää matkalle! Koskaan ei ole liian myöhästä. Kyllä matkailu avartaa!".
Näin tuumas meijän maalimanmatkaaja välipenkiltä, kun oli ajettu Torontosta sata kilometriä pohjoiseen. Hieman oli kuultavissa äänessä ironiaa. Ainakin siinä lausahduksen lopun makiassa naurussa.

Tien päälle lähdettiin vähän ennen kahdeksaa. Alkumatka ajettiin tietenkin aamuruuhkassa, mutta eipä se meitä haitannut. Tai ehkä Hiliä vähän, kun se oli taas takapenkillä hiljaa ja huomaamaton.

Ensimmäinen tauko pidettiin vasta Port Severnissä ja Tim Hortonsilla tietenkin. Siellä nurkilla nähtiin myös ensimmäiset minulle niiiiiin mieluiset kyltit...

Oon aina pyytämättäkin noudattanut tuota kylttiä. Aina kun vain on suinkin mahdollista, isken käärmeen kohdalla jarrut pohjaan. Tänään ei niitä onneksi nähty, vaikka Hilin kans silmä tarkkana tietä seurattiin. Jotain paljon mieluisempaa me kuitenkin kerettiin huomata, nimittäin kilpikonna! Siinä se vaan ylitti tietä kaikessa rauhassa, että jouduin hieman koukkaamaan. Vielä myöhemmin näin toisen auton alle jääneen kilpparin.

Sudburyyn saavuttiin ennen kahta ja kirjauduttiin hotelliin. Skypeteltiin kotiin ja saatiin isäänkin yhteys. Istutin äitin läppärin eteen ja kohta tajusin, että nämä vaan tollottaa toisiaan. Kumpikaan ei osannut sanoa mitään. Lopulta äiti avas pelin. - "Joko se rattori on kunnossa?". Johan alkoi puhetta riittämään.

Kohta taas lastauduttiin voortiin ja suunnattiin - DA-DAA! Ostoskeskukseen! Sen verran hyviä hankintoja tehtiin, että Hilinkin joulukortit on melekeen postitusta vaille valamiit!
Sitten ajeltiin vähän päämäärättömästi ja etsittiin mieluista ruokapaikkaa. Lopulta ajauduttiin Montana's nimiseen ravintolaan. Se oli sisustettu cowboy-tyyliin ja eväät olivat hyvin amerikkalaiset. Ei sinänsä mitenkään erikoiset pöperöt, mutta tulipahan syötyä. Mukava yksityiskohta ravintolassa oli kertakäyttöiset pöytäliinat, jotka olivat sellaista ennenvanhaan käytettyä myymälän ruskeaa käärepaperia. Purkillinen väriliituja sai meidätkin piirtelemään pöytään.

Ruokailun jälkeen ajettiin Sudburyn keskustassa ja sitä ympäröivillä kukkuloilla. Nähtiin useampi kirkkokin ja lopulta yksi hautausmaakin. Tokihan sinne piti mennä hengaamaan, ku mummut on rattailla. Hyvin pian tehtiin kuitenkin johtopäätös, että mahtoi olla katolinen hautausmaa. Ainakin niin paljon siellä oli kivissä italialaisia, puolalaisia ja irlantilaisia sukunimiä. Parasta siellä oli komeasti kukkivat kirsikkapuut...

Loppuilta onkin mennyt ihan kus' housussa nauraessa. Ei sitä aina paljon tarvitse, kun taas lähtee. Äiti totesi vielä vähän ennen nukkumistaan, että kyllä hän sanoo ihmisille, "Muuttakaa kaikki arvotavaranne rahaksi ja lähtekää lentämään!". - Ja taas tuli päälle makia nauru!

Tässä vaiheessa pitää oikein KIITTÄÄ Teitä kaikkia jotka olette seuranneet matkamme alkuvaiheita ja matkustaneet siellä takimmaisella penkkirivillä. Jokainen kommentti on meistä niin mukava lukea. Pysykäähän rattailla mukana. Aamulla taas mennään! ♥

AJOLÄHTÖ!

Aamu siis alkoi kahden mummun osalta okkentamalla. Äitillä se jäi ilmeisesti yhteen kertaan, mutta Päpi ryllitti koko päivän. Me muut taas uitiin. Uitiin ja nautittiin helteestä. Rötköteltiin aurinkotuoleissa ja ihmeteltiin lintuja ja oravia. Kaikki eläimet tulevat ihan viereen, vaikka puhutaan ihan normaalisti. Jäniskevennyskin nähtiin pariinkin eri otteeseen.

Lounaan jälkeen lähdettiin Kaijan kans koeponnistamaan Dixie Outlett Mall. Ihan vaan pari myymälää pikaisesti käytiin läpi ja tehtiin hyviä ostoksia. Ostettiin äitiliinille pari paitaa ja käsilaukku. Itsellekki tarttui mukaan muutama rytky. Voipi olla, että siellä käytättää vielä uudelleen ennen kotiin lähtöä. Toiset mummut meni kukkaostoksille Ainon kanssa ja kävivät laittamassa haudat kuntoon. Takaisin tultuamme - yllätys, yllätys - syöksyttiin suoraan uimaan.

Illalla lähdettiin katsomaan Jackin baseball-ottelua. Päpi jäi vielä nukkumaan ja keräilemään voimia ja Bruce lähti kokoukseen. Peli olikin mukavaa katsottavaa. Yhdeksänvuotiaat pojat olivat uskomattoman taitavia. Yritin ottaa muutamia kuviakin, mutta katsomoa suojaava verkko lähestulkoon esti sen. Pelihän oli Mississauga Majorsien juoksujuhlaa. Monta kertaa pesät olivat täynnä ja ajolähtö päällä. Huudettiin varmasti enemmän kuin eilisessä Blue Jays ottelussa.

Yllättäin minulla soi puhelin. Ensimmäistä kertaa täällä ollessa. Päpihän sieltä yritti soittaa, mutta ei  kuulunut mitään. Ihmeteltiin, että mitähän se on vailla ja soittelin sille takaisin...
Puhelimeen vastasi jotenkin stressaantuneen kuuloinen naisääni. Potilas oli herännyt ja lähtenyt hakemaan alakerrasta kylmää vettä. Portaiden puolessa välissä oli rämähtänyt! Onneksi Päpillä oli oksennustauti, eikä pyrstöyskä. Ois muuten saattanut tulla rumaa jälkeä. Kaikki sireenit olivat alkaneet ulvomaan. Tämä mummu oli laukaissut murtohälyttimet! Enpä tiedä mitä Ainon päässä oli liikkunut, kun se oli lähtiessä laittanut hälyt taloon päälle vaikka tiesi, että Päpi jäi sinne nukkumaan. Käsittääkseni kuvitteli liiketunnistimien olevan poissa käytöstä. Sireenien ulvoessa puhelin oli soinut ja vartioliikkeestä oli soitettu. Päpi oli yrittänyt kertoa olevansa vieras ja että laukaisi hälytykset vahingossa. Vastapelurin äänestä ei vain ollut saanut mitään selvää, kun pillit huusi korvan juuressa.

Minä menin katsomoon kertomaan Ainolle tapauksesta. Aino yritti tavoittaa Brucea, mutta heikoin tuloksin. Eipä siinä muu auttanut, kun lastautua voortiin ja ajaa takaisin talolle. Heti kun käännyttiin Porcupine Avelle, nähtiin poliisiauto talon kohdalla. Jännällä mentiin kahtomaan joko ne on lyöny mummun rautoihin. Potilas riepu seisoi ovella yöpaidassaan ja puisteli päätä. Sireenit ulvoi edelleen. Löytyihän se poliisikin sitten lopulta takapihalta. Aino selvitti tilanteen ja poliisi pääsi lähtemään.

Tämän episodin jälkeen Päpikin koki ihmeparantumisen ja lastautui meidän kanssa autoon. Ei kuulemma huvittanut jäädä yksin kotiin. Lähdettiin koko porukalla Lailalle kylään. Loppuilta menikin hauskasti syöden todella herkullisia suklaakeksejä, jäätelöä, mansikoita...

Nyt kello paukuttaa jo puolta yötä ja kuudelta soi herätys. Aamulla pakataan romut voortiin ja käännetään keula kohti pohjoista. Seuraava määränpää on Sudbury. Suapa nähä, mitä mukavaa sitä huomenna sattuu ja tapahtuu. Kannattaa pysyä kuulolla!

LET'S GO BLUE JAYS!

Minä ja kolme mummua vietettiin Torontopäivä. Yksi mummu jätettiin Ainon iloksi Mississaugaan. Tämän mummun liikkeistä minulla ei ole tarkempaa tietoa, joten paneudutaan tarkastelemaan Toronton tapahtumia.

Aamu-uintien ja syönnin jälkeen hurautettiin voortilla Port Creditiin. Parkkipaikka löytyi kohtuu kivuttomasti. Ostettiin menopaluuliput ja noustiin laiturille. Kerettiin ehkä minuutti odottaa, kun juna jo tuli.
Torontossa oli pilvistä, mutta kuitenkin lämmin. Käveleskeltiin hiljalleen kohti CN-Toweria ja matkalla poikettiin muutamaan kauppaan. Välillä istuttiin juomaan smoothiet, että invalidi saa lepuuttaa jalkaansa. Tornilla ei ollut onneksi paljon väkeä, eli sisään ei tarvinnut jonottaa. Hinnat vaan olivat viidessä vuodessa nousseet niin, että enpä meinannut uskoa korviani. Sisäänpääsy huipulle asti kustansi veroineen lähes 50CAD!

Ihailtiin aikamme maisemia ja näpsittiin kuvia. Pulukkinen istui välillä lattialla ja piti jalkaa ylhäällä. Yritettiin nauttia koko rahan edestä. Reunalle ei kuitenkaan menty kävelemään, vaikka olis varmaankin kiva kokemus. Hintaa ei uskalla edes ajatella...

Pitihän meidän komentaa Kaija kuitenkin lasilattialle, kun sitä vähän hirvittää nuo korkeat paikat. Ihan hyvin se handlas homman. Hili oli kuitenkin päättäväinen, eikä lasille astunut.

Tornista hipsittiin myymälän kautta ulos. Mukaan tarttui vain yksi t-paita. Ulkona pähkäiltiin, että pitäisikö käydä puraisemassa jotain pientä ennen peliä. Lopulta päädyttiin Baton Rougeen, ravintolaan joka sijaitsee ihan tornin juurella. Tilasin Hilille ja Päpille Club Sandwichit ja meille Kaijan kans burgerit. Oishan se tietenkin pitänyt arvata, että sieltä tulee sellainen annos millä pikkunälkä lähtee.

Kyllä siinä meijän pyhäkouluopettajakin siunaili, kun mietti mistä reunasta ja miten alkaa annostaan purkamaan. Loppusiltaan ihan hyvin me urakasta suoriuduttiin. Ehkä vain 1/4 jäi syömättä. Mahat pömpöllään siirryttiin Rogers Centreä kohti.

Turvatarkastuksessa näkivät Kaijan kepin ja tarjosivat heti hissiä käyttöön. Hissityttö vei meidät korkeimmalle tasanteelle ja siitä olikin helppo rasti siirtyä katsomoon. Viidennellä tasanteella on katsomo jo melko jyrkkä. Eipä siinä keppimummukaan paljon taakseen vilkuillut, kun paikalleen könysi. Väkeä pelissä oli tosi vähän. Katsomo melkein tyhjä. Siksipä tunnelmaa ei tahtonut löytyä, vaikka kattokin oli auki ja keli ihan hyvä. Blue Jays on rypenyt piiiiiiitkässä tappioputkessa ja vasta meidän maahantulo siivitti linnut voittoon.

Ottelun edetessä paikalle alkoi valua lisää väkeä. Ilta tummui ja tunnelma kohosi. Kotijoukkueen juoksutkin tietenkin edesauttoivat tilannetta. Meidän mummuilla meinasi vain olla vähän kylmä, koska katsomoon tuuleskeli. Minä tarkenin ilman takkiakin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että me voitettiin! Chicago White Sox jäi ihan nollille.

Voiton myötä keppimummukin koki ihmeparantumisen ja viritteli kaupungilla voitontanssin!

Keli tuntui mukavan lämpöiseltä, kun käpsyteltiin kohti Union Stationia. Olihan siellä down townilla vähän enemmän elämää, kuin Hapitsulla maanantai-iltaisin. Union Stationilla suunnattiin oikealle laiturille, kun taas yksi henkilökuntaan kuuluva mies huomasi keppimummun. Ohjasi meidät hissiin, jolla pääsi suoraan "invalaiturille". On ne täällä niin ystävällisiä ja huomaavaisia.

Aino ja Bruce vielä valvoivat, kun tultiin "kotiin". Juotiin iltakahvit ja painuttiin nukkumaan. Ei jaksanut edes haaveilla blogin kirjoittamisesta. Nyt täällä on kello kohta kymmenen aamupäivällä ja kuuma hellepäivä. Hili ja Kaija lilluu altaassa ja sinne suuntaan minäkin. Mummu no.1 alkoi oksentamaan aamulla ja Päpi varmaankin myötätunnosta heti perään. Tultiin siihen tulokseen, että Mats tartutti taudin skypen välityksellä. Äkkiseltään vaikuttaisi ärhäkältä ja nopeasti ohimenevältä taudilta, tai niin minä ainakin toivon. Huomenna nimittäin alkaa meidän reissu ihan oikeasti, kun suunnataan kohti Sudburya. Lohdutinkin sairaita, että onneksi on iso auto. Laitetaan terveet takapenkille ja sairaat välipenkille, josta on nopea singauttaa okkentamaan. Katotaan sitten huomenna millä penkkirivillä minä ite oon...

LOMAPÄIVÄ

Tänään on todellakin ollut lomapäivä. Ollaan oltu koko päivä ja vielä iltakin ulkona ja altaalla. Hellelukemat paukkuivat rikki jo aamupäivällä. Ja jos se teitä yhtään lohduttaa, niin nahka on palanut. Eikä ainoastaan minulta, vaan kaikilta muiltakin, paitsi äitiltä. Sehän näpötti kuumimman ajan varjossa ja vahti meitä. Yritti kyllä komentaa pois auringosta, mutta ei se tehonnut.

Iltapäivällä noustiin hetkeksi pois altaasta ja lähdettiin käymään Clarksonissa. Otettiin mummukin rattaille, että näkee maisemia. Meillä oli muutama ihan oikea hankinta ja sitten tietenkin se tärkein... - SIIDERIÄ! :)

Hilikin teki ensimmäiset omat ostokset LCBO:n kassalla ja ihan ite! Seuraavaksi suunnattiin kauppaan ostamaan pyykinpesuainetta ja aurinkorasvaa. Tarttuihan sieltä tietenkin mukaan jotain hyvääkin. Käytiin vielä nopeasti Quiznosilla puraisemassa pienet ciabattat ja suunnattiin takaisin altaaseen. Nyt olikin meidän vuoro pitää silmällä mummua, kun se vahti koko päivän meitä.

Altaassa piti taas nauraa, ettei siitä meinannut loppua tulla. Hili ja Päpi nimittäin huomasivat, ettei Hili osaa uida "uimapötkön" kanssa eteenpäin. Vaikka kuinka yritti potkia, niin ensin pysyi paikallaan ja kohta alkoi mennä taaksepäin. Yritettiin vaikka mitä, mutta lopputulos oli aina sama!

Illalliseksi Bruce grillasi kanaa ja Aino valmisti uuniperunoita lisukkeineen. Olihan se taas hyvää! Eiköhän nyt jaksa nukkua täyden yön. Huomenna onkin Toronto-päivä. Ajateltiin päräyttää voortilla Port Creditiin ja hypätä siitä GO-junaan. Käydään tuolle ensikertalaiselle näyttämässä maisemia CN-Towerista ja illalla on vielä baseball-ottelu. Päätettiin kannustaa Blue Jaysit voittoon. Sitä ei nimittäin olekaan tapahtunut ihan viime aikoina...