HARMI KUN EI KERETÄ JUKOLANVIESTIIN...

Juup! Mepä nähtiin tänään taas sudenpentu! Se oli ainakin 80 vuotias ja söi aamupalaa. Kuvaa ei otettu, mutta se oli niin lähellä minua, että olisin ylettänyt koskettaa.

No joo... aamussa ei oikeesti sen kummempaa. Anna herätti meidät skypettämällä ja kuultiin, että se nuorempi kodinhengetär ei ole vieläkään saanut kesäkukkia maahan. Pyykinpesukin kuulemma hoidetaan Koposperällä nykyään pidemmän kaavan mukaan. Mummu puolusteli Ainoa, että sillä on nyt loma, mutta äitiänsä se vähän sieppas! Meinas, että sais joku käydä vähän konahtamassa siellä. Eikä haittais vaikka se vävykin kävis välillä äitiään kahtomassa!

Meillä oli tänään hitaahko lähtö ja ajettiin heti sillalle. Olihan se ihan jees ja ilmeisesti Kaijakin oli suurimman osan silmät auki. Sivulleen se ei liene paljoa vilkuillut. Mackinawin puolella käytiin vielä muutama kuva räppäämässä sillasta.

Mehän tehtiin taas Kaijan kans hyvät reittisuunnitelmat edellisenä iltana. Aamulla vielä tarkastettiin navista, että tiet oli edelleen olemassa. Päätettiin ajaa tietä 23 rantaa mukaillen alaspäin. Heti osuttiin oikealle tielle ja ajettiinkin sitä varmaan 30 kilometriä. Sitten käänneltiin jo karttaa, että jospa löytyis joku mukavampi reitti, joka kulkis pikkuteitä. Vain 7,5 kilsaa palattiin takaisin päin, että päästiin ajamaan eri reitille. Pääsipähän äiti taas sanomaan, että -"Aasikin saattaa joskus kääntyä takaisin!" Kaikki oltiin kuitenkin sitä mieltä, että hiekkateitä ei nyt lähdetä ajamaan.

Eka stoppi tehtiinkin jo Onawayssa. Ajettiin tuurilla pienen delibaarin pihaan ja tilattiin pikkusuolaisiksi ciabattat. Joo, niitä on sitten syöty taas koko päivä ja ainakin kahdessa dogibägissä niitä on vieläkin tuolla jääkaapissa. Olihan taas annokset! Sellaiset vaskoolit täynnä lastupottuja ja kerrosleipää kinkulla ja juustolla. Hintaa annokselle kertyi 6,99$.

Reittivalinta osoittautui onnistuneeksi. Mahtavan pitkiä suoria kumpuilevissa ja monipuolisissa maastoissa. Maisema oli vuoroin kuivaa, märkää ja rehevää.

Mio nimisessä kylässä osuttiin taas ihan vahingossa Amishialueelle. Kurvattiin tietenkin sivutielle, kun nähtiin niiden olevan heinähommissa. Siellähän niitä oli kuin muurahaisia. Niitä tuli vastaan hevosilla ja pyörällä. Touhusivat kasvimaalla, ajoivat pyöröpaaleja pelloilta ja paalasivat hevosilla! Tähän ei kyllä Maaselän Maaseutupalvelu pysty! Tai ainakin pitäis satsata uusiin "koneisiin" ja tuplata renkien määrä.

Meijän papan uudessa Valametissa on 67 hevosvoimaa, mutta näköjään neljälläkin pystyy jo pyörittämään pyöröpaaleja. On nämä kyllä eri vekkuleja! Ja niiin ystävällisiä. Mennen tullen ja palatessa ne nosti kättä. Oottelivat meitä tieten munakaupoille.

Sivutie päättyi taas t-risteykseen, jonka molemmat haarat jatkuivat hiekkatienä. Ajateltiin, että kokeillaanko pääseekö tuota oikeaa haaraa jotenkin kaarrattelemaan toiselle tielle... Käännyttiin hiekkatielle. Kyllähän siinä joku jo muisteli, että "Tänään ei ainakaan mennä hiekkateille..." Tie alkoi kuitenkin heti kaartamaan meidän mielestä väärään suuntaan, niin käännyttiin takaisin heti, eikä 43km:n päästä.

Loppumatkasta oli isoja viljelyksiä. Heinäpeltoja ja maissipeltoja lähes silmän kantamattomiin. Osuttiin West Branch nimiseen pikkukylään, josta kurvattiin sitten jo motarille. Moottoritietä ajettiin Bay Cityn kulmille laskeskellen peuranraatoja.

Navigaattori käännätti meidät jollekin sivukylälle ja ajettiin asutusalueiden kautta hotellia kohti. Tultiinpas vaihteeksi t-risteykseen, josta navi neuvoi jatkamaan suoraan. Entten tentten... arvottiin vasen suunta. Sieltä löytyi joku rämeputama, jossa oli kurki ja muutamia peuroja. Pikkusen tuntui taas, että nauraessa katkeaa verisuoni päästä, kun huomasin hotellille olevan 3,3km ja ympärillä oli peltoja silmän kantamattomiin. Vaan eläpä mittään! Sieltähän se hotelli löytyi! Ja kyllä onkin komia!

Kirjauduttiin sisään ja heti lähdettiin uimaan. Hili ja Päpi vei mennessään pyykit koneeseen ja tulivat perässä altaaseen. Polskuteltiin porealtaassa ja uitiin toisessa. Pyykkimuorit palaili taas pyykkituvan kautta, kun me mentiin suoraan kämppään.
Joskus vähän ennen yhdeksää - vajaa tunti myöhemmin - Pulukkinen alkoi kaipailemaan siskojaan. Minä sanoin, että eivät osanneet käyttää pesukonetta ja pesevät nyt niitä pyykkejä uusiksi. Nooh, Kaija siitä sitten lähti käymään tupakilla...
Jonkin ajan päästä sisaret H ja Violet saapuivat linkussa nauraen. Kaija oli ulos mennessään huomannut, kuinka nämä kaksi näpöttää aulabaarissa pyyhkeet ympärillä ja pyykkikassi mukana! - Olivat kuulemma eksyneet! Eivät olleet muistaneet mikä meidän huoneen numero oli. Olivat kävelleet näiden kahden kerroksen käytäviä ja koittaneet kuulostella mistä kuuluisi tuttua ääntä. Kumpikaan ei halunnut kysyä respasta apua, vaan olivat meditoineet aulabaarissa ja lähettäneet Kaijalle ajatuksen voimalla viestejä, simuloiden tämän nikotiiniriippuvuutta. Vuan sehän toimi!
Minun pitää varmaan loppureissun ajaksi kehittää jostain näille sellaiset värikkäät tarrat rintaan, kuin  Japanilaisturisteilla Porvoon vanhassa kaupungissa. Siellä on jokainen autolastillinen merkattu erivärisellä pallukalla, jossa on numero. Näin kaikki osaa hakeutua omiensa seuraan, eikä harhaudu väärään bussiin.

Harmikseni huomasin, että Jukolan viesti on jo ensi viikonloppuna. Tällä kokemuksella oltais voitu jo ilmoittaa oma joukkue Venlojen viestiin.

HELEPPUA KU HEINÄNTEKO!

No, terve! Täällä sitä ollaan Michigan- ja Huronjärven välissä. Huronin rantavedet liplattaa tuossa hotellin parvekkeen edustalla. Ei pöllömpi yöpaikka nukkua tapahtumarikkaan päivän päätteeksi.

Houghtonissa tankattiin voortin tankki täyteen ja suunnattiin Keweenaw Bayn rantaa etelään. Näytin Kaijalle edellisenä iltana Google Mapsista, että jos ajettais tuosta vähän ylempää pienempiä teitä Marquetteen, niin olisi ehkä enemmän nähtävää. Näin päätettiin tehdä ja niinpä käänsinkin L'Ansessa suuntaa kaakkoon. Navi yritti vain huutaa meitä palaamaan pääväylälle, mutta ei annettu periksi. Ajeltiin kohti Skaneeta. Jossain vaiheessa tuli vastaan t-risteys ja oikea haara muuttui hiekkatieksi. Siinä vaiheessa muutin määrityksiä, että ajetaan lyhintä reittiä, kun se puhuva mies käski koko ajan kääntymään takaisin. Äitikin jo kommentoi takapenkiltä, että -"Tuon se kyllä osaa sanua! On opetellu ulukua. Ei se ikkään sano, että oot oikealla tiellä". Hiekkatie oli mukava! Metsä oli niin vihreä ja valoisa, mutta silti kasvanut ihan tien päällekin. Kilpaa kehuttiin, että tämä se on jotain! Tie kapeni ja välillä oli rämettä ja majavalampia.

Ajettiin vain sitkeästi eteenpäin, kun oli sitä ajanut muutkin. Tiessä alkoi olla aina välillä pehmeitä kohtia, mutta tunteella työnnettiin vaan menemään. Jossain vaiheessa alkoi hiipiä jonkinlainen epäusko. Yhtäkkiä huomasin, että -"Tuossa roikkui kengät puun oksalla!", johon Pulukkinen kommentoi, että -"Huomasitko kahtua siitä ylöspäin"?! 

Yllättäen mutkan takaa tuli vastaan kuorma-auto. Sepä oli siinä ja siinä, että sovittiin syrjäämään. Jonkin ajan päästä tuli vielä pari sora-autoa lisää. Olihan niiden kuskien ilmeet vähän epäuskoisia. Sitten navi käski meidän kääntyä vasemmalle haaralle, vaikka "parempi" tie jatkui oikealle. Ajettiin tietä jonkin matkaa, kunnes tuli huonon näköinen rumpu vastaan (tai kai siinä oli rumpu?!). Silloin alkoi takapenkiltä kuulua aika painokkaasti kehoituksia takaisin palaamisesta. Kääntelin voortin keulan tulosuuntaan ja laskettelin takaisin L'Anseen, miehen huutaessa koko matkan poikkeavia ajo-ohjeita. Hotellilla katottiin kartasta missä sitä tuli käytyä. Reitti pystyttiin paikantamaan, mutta se edellisiltana katsottu "hyvä reitti", sitä ei löytynyt mistään!

86 km:n mehtäajelu ja tavoiteltu määränpää nuolella merkittynä.

Tuolla meidän vaihtoehtoisella reitillä ei nähty kuin yksi valkohäntäpeura. Onneksi heti Houghtonista lähdön jälkeen Päpi huomasi tämän järven rannassa istuneen komistuksen. Muutaman kuvankin sain onnistuneesti täräytettyä.

Kun onnistui tuo oikominen noin hyvin, niin päätettiin jatkaa samalla linjalla. Välteltiin isoja teitä ja arvottiin kulkureittejä. Onhan meillä toki paperikarttakin, mutta mittakaava on vähän turhan iso. Jossain 94 tietä itään kuljettaessa törmättiin taas varsinaiseen suomalaiskeskittymään. Voisin väittää, että neljä kylttiä viidestä oli suomalaisia nimiä. Sattuneesta syystä oli pakko kuvata tämä yksi...

Matkakeli oli mitä kaunein. Aurinko paistoi, mutta tuuleskeli aika kylmästi. Elikkäs, just sopiva keli istua autossa. Hiawathan kansallispuistossa puut loistivat alkukesän väreissä, kun meillä ruska-aikaan. En vain tajunnut ottaa silloin kuvia.

Kaija varasi etupenkiltä parhaan tähystäjänpaikan, jos sattuisi niitä karhuja näkymään. Jossain vaiheessa tajusin, että nyt on tainnut rouvalta keskittyminen herpaantua, kun pallopelit pyöri iPadilla.

Manistiqueen saavuttaessa suunnattiin ensimmäiseksi Michiganjärven rantaan. Vesi tuntui ihan kohtuullisen lämpimältä, mutta tyydyttiin vain kahlailemaan. Rannat oli täynnä pieniä simpukankuoria ja tietenkin kissanpissahiekkaa.

Hieman ennen St Ignacea koukattiin yhdestä tienvarsimyymälästä savustettu lohifile. Pysähdyttiin näköalapaikalle ja napsittiin se naamariin. Samalla otin muutamia kuvia Mackinac Bridgestä. Isoltahan tuo näyttää, kun vertaa noihin sillalla kulkeviin lava-autoihin. Silta ylittää salmen ja on kahdeksan kilometriä pitkä. Huomenna me hurautetaan tuosta sillasta yli ja jatketaan matkaa kohti Bay Cityä. Kaija se oottaa sitä varmaan hartaasti, kun se niin tykkää noista korkeista paikoista.

Kateltiinkin tuossa jo valmiiksi, että mitä reittiä huomenna ajettaisiin, että ei tarvitsisi mennä moottoritielle. Tultiin siihen lopputulokseen, että antaa sen puhuvan miehen siellä autossa päättää, kun tänäänkin meni niiiiiin hyvin. "Arpa kohtalon on aina arvaamaton, kaikki huomenna voi olla toisin. Polku eessäni aina on tuntematon, sinne vie minne määrätty lie..."