HARMI KUN EI KERETÄ JUKOLANVIESTIIN...

Juup! Mepä nähtiin tänään taas sudenpentu! Se oli ainakin 80 vuotias ja söi aamupalaa. Kuvaa ei otettu, mutta se oli niin lähellä minua, että olisin ylettänyt koskettaa.

No joo... aamussa ei oikeesti sen kummempaa. Anna herätti meidät skypettämällä ja kuultiin, että se nuorempi kodinhengetär ei ole vieläkään saanut kesäkukkia maahan. Pyykinpesukin kuulemma hoidetaan Koposperällä nykyään pidemmän kaavan mukaan. Mummu puolusteli Ainoa, että sillä on nyt loma, mutta äitiänsä se vähän sieppas! Meinas, että sais joku käydä vähän konahtamassa siellä. Eikä haittais vaikka se vävykin kävis välillä äitiään kahtomassa!

Meillä oli tänään hitaahko lähtö ja ajettiin heti sillalle. Olihan se ihan jees ja ilmeisesti Kaijakin oli suurimman osan silmät auki. Sivulleen se ei liene paljoa vilkuillut. Mackinawin puolella käytiin vielä muutama kuva räppäämässä sillasta.

Mehän tehtiin taas Kaijan kans hyvät reittisuunnitelmat edellisenä iltana. Aamulla vielä tarkastettiin navista, että tiet oli edelleen olemassa. Päätettiin ajaa tietä 23 rantaa mukaillen alaspäin. Heti osuttiin oikealle tielle ja ajettiinkin sitä varmaan 30 kilometriä. Sitten käänneltiin jo karttaa, että jospa löytyis joku mukavampi reitti, joka kulkis pikkuteitä. Vain 7,5 kilsaa palattiin takaisin päin, että päästiin ajamaan eri reitille. Pääsipähän äiti taas sanomaan, että -"Aasikin saattaa joskus kääntyä takaisin!" Kaikki oltiin kuitenkin sitä mieltä, että hiekkateitä ei nyt lähdetä ajamaan.

Eka stoppi tehtiinkin jo Onawayssa. Ajettiin tuurilla pienen delibaarin pihaan ja tilattiin pikkusuolaisiksi ciabattat. Joo, niitä on sitten syöty taas koko päivä ja ainakin kahdessa dogibägissä niitä on vieläkin tuolla jääkaapissa. Olihan taas annokset! Sellaiset vaskoolit täynnä lastupottuja ja kerrosleipää kinkulla ja juustolla. Hintaa annokselle kertyi 6,99$.

Reittivalinta osoittautui onnistuneeksi. Mahtavan pitkiä suoria kumpuilevissa ja monipuolisissa maastoissa. Maisema oli vuoroin kuivaa, märkää ja rehevää.

Mio nimisessä kylässä osuttiin taas ihan vahingossa Amishialueelle. Kurvattiin tietenkin sivutielle, kun nähtiin niiden olevan heinähommissa. Siellähän niitä oli kuin muurahaisia. Niitä tuli vastaan hevosilla ja pyörällä. Touhusivat kasvimaalla, ajoivat pyöröpaaleja pelloilta ja paalasivat hevosilla! Tähän ei kyllä Maaselän Maaseutupalvelu pysty! Tai ainakin pitäis satsata uusiin "koneisiin" ja tuplata renkien määrä.

Meijän papan uudessa Valametissa on 67 hevosvoimaa, mutta näköjään neljälläkin pystyy jo pyörittämään pyöröpaaleja. On nämä kyllä eri vekkuleja! Ja niiin ystävällisiä. Mennen tullen ja palatessa ne nosti kättä. Oottelivat meitä tieten munakaupoille.

Sivutie päättyi taas t-risteykseen, jonka molemmat haarat jatkuivat hiekkatienä. Ajateltiin, että kokeillaanko pääseekö tuota oikeaa haaraa jotenkin kaarrattelemaan toiselle tielle... Käännyttiin hiekkatielle. Kyllähän siinä joku jo muisteli, että "Tänään ei ainakaan mennä hiekkateille..." Tie alkoi kuitenkin heti kaartamaan meidän mielestä väärään suuntaan, niin käännyttiin takaisin heti, eikä 43km:n päästä.

Loppumatkasta oli isoja viljelyksiä. Heinäpeltoja ja maissipeltoja lähes silmän kantamattomiin. Osuttiin West Branch nimiseen pikkukylään, josta kurvattiin sitten jo motarille. Moottoritietä ajettiin Bay Cityn kulmille laskeskellen peuranraatoja.

Navigaattori käännätti meidät jollekin sivukylälle ja ajettiin asutusalueiden kautta hotellia kohti. Tultiinpas vaihteeksi t-risteykseen, josta navi neuvoi jatkamaan suoraan. Entten tentten... arvottiin vasen suunta. Sieltä löytyi joku rämeputama, jossa oli kurki ja muutamia peuroja. Pikkusen tuntui taas, että nauraessa katkeaa verisuoni päästä, kun huomasin hotellille olevan 3,3km ja ympärillä oli peltoja silmän kantamattomiin. Vaan eläpä mittään! Sieltähän se hotelli löytyi! Ja kyllä onkin komia!

Kirjauduttiin sisään ja heti lähdettiin uimaan. Hili ja Päpi vei mennessään pyykit koneeseen ja tulivat perässä altaaseen. Polskuteltiin porealtaassa ja uitiin toisessa. Pyykkimuorit palaili taas pyykkituvan kautta, kun me mentiin suoraan kämppään.
Joskus vähän ennen yhdeksää - vajaa tunti myöhemmin - Pulukkinen alkoi kaipailemaan siskojaan. Minä sanoin, että eivät osanneet käyttää pesukonetta ja pesevät nyt niitä pyykkejä uusiksi. Nooh, Kaija siitä sitten lähti käymään tupakilla...
Jonkin ajan päästä sisaret H ja Violet saapuivat linkussa nauraen. Kaija oli ulos mennessään huomannut, kuinka nämä kaksi näpöttää aulabaarissa pyyhkeet ympärillä ja pyykkikassi mukana! - Olivat kuulemma eksyneet! Eivät olleet muistaneet mikä meidän huoneen numero oli. Olivat kävelleet näiden kahden kerroksen käytäviä ja koittaneet kuulostella mistä kuuluisi tuttua ääntä. Kumpikaan ei halunnut kysyä respasta apua, vaan olivat meditoineet aulabaarissa ja lähettäneet Kaijalle ajatuksen voimalla viestejä, simuloiden tämän nikotiiniriippuvuutta. Vuan sehän toimi!
Minun pitää varmaan loppureissun ajaksi kehittää jostain näille sellaiset värikkäät tarrat rintaan, kuin  Japanilaisturisteilla Porvoon vanhassa kaupungissa. Siellä on jokainen autolastillinen merkattu erivärisellä pallukalla, jossa on numero. Näin kaikki osaa hakeutua omiensa seuraan, eikä harhaudu väärään bussiin.

Harmikseni huomasin, että Jukolan viesti on jo ensi viikonloppuna. Tällä kokemuksella oltais voitu jo ilmoittaa oma joukkue Venlojen viestiin.

HELEPPUA KU HEINÄNTEKO!

No, terve! Täällä sitä ollaan Michigan- ja Huronjärven välissä. Huronin rantavedet liplattaa tuossa hotellin parvekkeen edustalla. Ei pöllömpi yöpaikka nukkua tapahtumarikkaan päivän päätteeksi.

Houghtonissa tankattiin voortin tankki täyteen ja suunnattiin Keweenaw Bayn rantaa etelään. Näytin Kaijalle edellisenä iltana Google Mapsista, että jos ajettais tuosta vähän ylempää pienempiä teitä Marquetteen, niin olisi ehkä enemmän nähtävää. Näin päätettiin tehdä ja niinpä käänsinkin L'Ansessa suuntaa kaakkoon. Navi yritti vain huutaa meitä palaamaan pääväylälle, mutta ei annettu periksi. Ajeltiin kohti Skaneeta. Jossain vaiheessa tuli vastaan t-risteys ja oikea haara muuttui hiekkatieksi. Siinä vaiheessa muutin määrityksiä, että ajetaan lyhintä reittiä, kun se puhuva mies käski koko ajan kääntymään takaisin. Äitikin jo kommentoi takapenkiltä, että -"Tuon se kyllä osaa sanua! On opetellu ulukua. Ei se ikkään sano, että oot oikealla tiellä". Hiekkatie oli mukava! Metsä oli niin vihreä ja valoisa, mutta silti kasvanut ihan tien päällekin. Kilpaa kehuttiin, että tämä se on jotain! Tie kapeni ja välillä oli rämettä ja majavalampia.

Ajettiin vain sitkeästi eteenpäin, kun oli sitä ajanut muutkin. Tiessä alkoi olla aina välillä pehmeitä kohtia, mutta tunteella työnnettiin vaan menemään. Jossain vaiheessa alkoi hiipiä jonkinlainen epäusko. Yhtäkkiä huomasin, että -"Tuossa roikkui kengät puun oksalla!", johon Pulukkinen kommentoi, että -"Huomasitko kahtua siitä ylöspäin"?! 

Yllättäen mutkan takaa tuli vastaan kuorma-auto. Sepä oli siinä ja siinä, että sovittiin syrjäämään. Jonkin ajan päästä tuli vielä pari sora-autoa lisää. Olihan niiden kuskien ilmeet vähän epäuskoisia. Sitten navi käski meidän kääntyä vasemmalle haaralle, vaikka "parempi" tie jatkui oikealle. Ajettiin tietä jonkin matkaa, kunnes tuli huonon näköinen rumpu vastaan (tai kai siinä oli rumpu?!). Silloin alkoi takapenkiltä kuulua aika painokkaasti kehoituksia takaisin palaamisesta. Kääntelin voortin keulan tulosuuntaan ja laskettelin takaisin L'Anseen, miehen huutaessa koko matkan poikkeavia ajo-ohjeita. Hotellilla katottiin kartasta missä sitä tuli käytyä. Reitti pystyttiin paikantamaan, mutta se edellisiltana katsottu "hyvä reitti", sitä ei löytynyt mistään!

86 km:n mehtäajelu ja tavoiteltu määränpää nuolella merkittynä.

Tuolla meidän vaihtoehtoisella reitillä ei nähty kuin yksi valkohäntäpeura. Onneksi heti Houghtonista lähdön jälkeen Päpi huomasi tämän järven rannassa istuneen komistuksen. Muutaman kuvankin sain onnistuneesti täräytettyä.

Kun onnistui tuo oikominen noin hyvin, niin päätettiin jatkaa samalla linjalla. Välteltiin isoja teitä ja arvottiin kulkureittejä. Onhan meillä toki paperikarttakin, mutta mittakaava on vähän turhan iso. Jossain 94 tietä itään kuljettaessa törmättiin taas varsinaiseen suomalaiskeskittymään. Voisin väittää, että neljä kylttiä viidestä oli suomalaisia nimiä. Sattuneesta syystä oli pakko kuvata tämä yksi...

Matkakeli oli mitä kaunein. Aurinko paistoi, mutta tuuleskeli aika kylmästi. Elikkäs, just sopiva keli istua autossa. Hiawathan kansallispuistossa puut loistivat alkukesän väreissä, kun meillä ruska-aikaan. En vain tajunnut ottaa silloin kuvia.

Kaija varasi etupenkiltä parhaan tähystäjänpaikan, jos sattuisi niitä karhuja näkymään. Jossain vaiheessa tajusin, että nyt on tainnut rouvalta keskittyminen herpaantua, kun pallopelit pyöri iPadilla.

Manistiqueen saavuttaessa suunnattiin ensimmäiseksi Michiganjärven rantaan. Vesi tuntui ihan kohtuullisen lämpimältä, mutta tyydyttiin vain kahlailemaan. Rannat oli täynnä pieniä simpukankuoria ja tietenkin kissanpissahiekkaa.

Hieman ennen St Ignacea koukattiin yhdestä tienvarsimyymälästä savustettu lohifile. Pysähdyttiin näköalapaikalle ja napsittiin se naamariin. Samalla otin muutamia kuvia Mackinac Bridgestä. Isoltahan tuo näyttää, kun vertaa noihin sillalla kulkeviin lava-autoihin. Silta ylittää salmen ja on kahdeksan kilometriä pitkä. Huomenna me hurautetaan tuosta sillasta yli ja jatketaan matkaa kohti Bay Cityä. Kaija se oottaa sitä varmaan hartaasti, kun se niin tykkää noista korkeista paikoista.

Kateltiinkin tuossa jo valmiiksi, että mitä reittiä huomenna ajettaisiin, että ei tarvitsisi mennä moottoritielle. Tultiin siihen lopputulokseen, että antaa sen puhuvan miehen siellä autossa päättää, kun tänäänkin meni niiiiiin hyvin. "Arpa kohtalon on aina arvaamaton, kaikki huomenna voi olla toisin. Polku eessäni aina on tuntematon, sinne vie minne määrätty lie..."

@ COPPERTOWN USA (Lännellä, Kalumeetin valtiossa)

Vasten auringon siltaa... - eiku, Hancockin siltaa! Herättelin mummut het aamusta ajamalla melekeen Hancockin sillalle. Sinne vei kolome komian leviää kaistaa, mutta kahella niistä oli vastaantulijat ja se kolmaskin oli tarkoitettu sille palailevalle liikenteelle. Enpä kyllä arponu yhtään, ku pyöräytin nurtsin kautta nokan tulosuuntaan! On se hyvä, että autossa on maavaraa, niin ei pienet kanttaukset haittaa! Tein pakolliset kunniakierrokset ja sitten uus yritys. Ehkä sain jonkinlaisen shokkireaktion aikaiseksi, kun Kaijakin kysyi aikojen päästä, että -"Milloin me siitä sillasta ajetaan?"

Tässä vaiheessa vielä oma kaista ja silta edessä...

Täräytettiin Calumetiin ja ajeltiin historiallisia katuja ristiin rastiin. Ihasteltiin (kauhisteltiin), ihasteltiin (kauhisteltiin) taloja. Käytiin Italialaisten "haalin" muistomerkillä ja mentiin vaihteeks matkamuistomyymälään. Siellä oli se tuttu "Italiaano poikka" niin kuin viimeksikin. Sieltä kuitenkin suunnattiin hyvin pian museoon. Olipa kuulkaa hyvin rakennettu näyttely siinä museossa. Uskomattoman oivaltavia yksityiskohtia ja ennen kaikkea se oli ilmainen. Paikallisessa kahvilassakin hörpättiin kahvit ja tietenkin siellä oli niitä "suomalaisia". Niitä, jotka ei puhu yhtään suomea.

Lähdettiin ajamaan tietä 203, hieman kiertäin takaisin Hancockiin. Eipä aikaakaan kun...

Laskettiin Hili irti hautuumaanportilla ja annettiin sen juosta vapaana. Ajeltiin ryömintävaihteella perässä ja välillä edellä. Jossain vaiheessa Kaija kysyi, että -"Jokohan siltä ois enimmät höyryt ulkona? Jokohan sen vois kuhtua autoon?". Annettiin sen kulkea vapaana vielä hetki ja sitten komennettiin kyytiin. Yhden hyvän löydön se kuitenkin teki...

Hancockiin tultaessa nähtiin sitten se Finlandia University, Suomi Yliopisto. Napsittiin muutamia valokuvia ja minä pistäysin vielä kampuksen kaupassakin.

Minä ostin - ihan vaan kannatuksen vuoksi - yhden cd:n sieltä kampuksen kaupasta. Pitänee lähettää Sampolle terveisiä, että nyt ne on myyneet yhden teidän levyn... ;)

Noooh, tässä vaiheessahan meille oli jo kehittynyt valtava nälkä! Hurruuttelin voortilla ihan oikeaa kaistaa keskustan ulkopuolelle ja siellä Rock House ravintolaan. Mummut halus pizzaa ja tilattiin pizzaa!

Nuo söi vielä iltapalaksikin pizzaa ja aamulla meillä on pizzaa ja matkaevääksi jää vielä pizzaa ja sitten jos ei löydetä sopivaa lounaspaikkaa, niin onhan meillä pizzaa...

Iltamassa vielä vähän shoppailtiin. Minäkin löysin muutamat caprit joissa on komia pyrstö! - Bling, Bling! Lisäksi täydennettiin juomavarastoja, ku mummulle (no:1) piti tuoda uus matkapullo. Muutkin mummut osti kaikkea viskistä sidukkaan. Minä ostin hinta-laatu-punkkua 1,5l/7,99$. Onpa tässä nyt suut napsanu saunan päälle.

Huomenna lähdetään venymään etelään. Seuraava yö olisi tarkoitus nukkua Mackinac sillan kupeessa. Pitkähkö siivu luvissa. Toivotaan paljon eläimiä, mutta ei konepellille. Pysykää rattailla...

RUMA, RUMEMPI, RUMIN

Oispa se vaan nukuttanut aamulla, mutta naapurin äänekkäät naiset säklätti mun uniin. Hili lähti onneksi hiljentämään ne, niin sain vielä hetken käydä unessa. Yhdeksän jälkeen jätettiin ne viihtyisät motellihuoneet taaksemme ja ajettiin keskustaan.

Yritettiin yhteen baariin aamupalalle, mutta siellä oli vielä siivoukset vaiheessa. Niinpä asteltiin sisään paikalliseen matkamuistomyymälään. (Mammulle ja muille epäilijöille tiedoksi, että ostetaan lisälaukut ostoksia varten, joten ei hätää!) Sehän olikin pulju! Ainakin neljä huonetta täynnä matkamuistoja ja ihan "järkihinnat". Me oltiin vieläkin ihan fiiliksissä edellisestä illasta, joten hankintoja tuli tehtyä.

Koukattiin aamupala paikalliselta huoltikselta ja suunnattiin kohti Bruce Crossingia. Heti alkumatkasta pomppi tielle "tiiroja", joten piti ajella iisisti. Matkalla ei sinänsä ollut mitään nähtävää. Ensimmäinen pitstop tehtiin Wakefieldissä. Mentiin paikalliselle "Hegulle" kahville ja kyllä siellä olikin hyvät viinerit. Koko porkukan kahvit ja viinerit maksoikin vain alle kahdeksan dollaria.

Wakefieldin jälkeen huomasin, että nyt tiellä oli varmasti auton alle jäänyt puupiikkisika. Kysyin, -"Pitääkö pysähtyä?" -"Joo!", kuului autosta. Auto taas ympäri ja sehän se oli. Ja olihan se melko ruma. Pikkuisen huvitti, kun näin auton sivupeilistä Sisar Hoon kuvaavan sitä. Turistit kuvaa raatoa tiellä... ;)

Vähän ennen Bruce Crossingia pidettiin taas jaloittelutauko yhdessä nimeltä mainitsemattomassa paikassa. Itse cityssä käytiin kaupassa ja ostettiin jätskit. Päivä oli pilvinen, mutta lämmintä +23C. Ennen jatkamista pohjoiseen, ajettiin muutama kilometri etelään. Käytiin Himanka Hillin risteyksessä yhdessä toisessa nimeltä mainitsemattomassa paikassa. Kun viimein käänneltiin voorti Houghtonin suuntaan niin nähtiin taas kilppari! Se oli ainakin 35cm pitkä "kaunokainen" ja nyt saatiin kuvaakin. Oisitteko ikään uskonut, että Hili päästää ensimmäisenä ja juoksulla pysäyttämään kilpikonnaa, ettei se karkaa pusikkoon?! Motitettiin se tien laitaan, että saadaan todistusaineistoa ja sitten ohjattiin heinikkoon.

Sitten nähtiin taas niitä niin ihania kalkkunakodoreita. Onhan niitä liidellyt koko ajan, mutta nyt ne oli vallanneet talon. Onhan se varmasti rumin lintu jonka olen nähnyt. Tässä muutama kuva iloksenne...

Toivolassa meidän piti ajaa sen verran sivuun, että nähdään onko sen yhden talon pihasta jo lumet sulaneet. Ajateltiin, että Outi haluaa sen varmasti nähdä.

Kumma kyllä, tälläkään kertaa kukaan ei halunnut mennä käymään Mosquito Inn:ssä. Ehkäpä sitten seuraavassa jaksossa.

Houghtoniin saavuttiin joskus viiden maissa. Ajettiin Applebeehen syöpöttelemään ja sitten hotellille. Hotelli on taas taattua Holiday Inn-laatua. Tänään meillä olikin saunailta. Saunottiin ja uitiin oikein pitkän kaavan mukaan. Huomenna saattaa sadella vettä, mutta eipä anneta sen haitata. Eiköhän tuo päivä saada täällä jotenkin kulumaan...

INCREDIBLE MERCER, WI ♥ USKOMATON MERCER, WI

Olihan päivä! - Ja ILTA! Kevyt pilviharso peitti Duluthin taivasta, kun heräiltiin ylös. Hyvin pian kuitenkin taivas selkeni ja keli oli varsin komea kun hypättiin rattaille.

Tankattiin auto ja ajettiin Minnesota Avea Park Pointiin. Se on se pitkä ja kapea maasuikale siinä Duluthin edustalla. Ihasteltiin ja ihmeteltiin taloja. Omenapuut kukkivat kadun molemmin puolin.

Oltiin kaikki samaa mieltä, että Duluth vaikutti oikein mukavalta pikkukaupungilta. Äitikin tuumasi sen olevan varsinainen siltojen kaupunki. Rantaviivaa mukaillen jätettiin kuitenkin kaupunki taaksemme ja jatkettiin kohti Ashlandia. Ennen Iron Riveriä nähtiinkin tällainen opaste...

Tokihan me kurvattiin sinne. Se "kylä" oli sellaista Niininevaa. Harvakseltaan taloja, mutta muutamassa pihassa liehui siniristilippu. Ainakin yhteen taloon oli tuotu piirustukset suomesta, kun se poikkesi niin selvästi paikallisista taloista.

Palailtiin toista tietä takaisin ja kas kummaa! Tien varressa oli pieni hautausmaa. Käytiin lukemassa nimet kivistä ja nautittiin auringosta. Lähes kaikki oli tuttuja sukunimiä. Eräällä peltoaavalla Kaija epäili nähneensä hirven. Pysäytin ja peruutin takaisin. Katseltiin pellon takaosaan, kun Päpi älähti. "Kahtokaa! Tuolta pellosta nousee mies!" Ja niin tosiaan teki. Heinäpellosta nousi papparoinen istumaan. Mies näytti ihan kesälomalla olevalta joulupukilta! Kukkapuska kädessä se sieltä meille huiskutteli. Oli varmaankin karannut viereisestä vanhainkodista, kun hoitaja näytti niin määrätietoisesti askeltavan pellolle päin.

Palattiin Hwy:lle ja aikanaan saavuttiin Ashlandiin. Siellä pidettiin ruokatauko. Kaupunki yllätti meidät koollaan. Kuvittelin sen olevan ihan tuppukylä. Kun matka jatkui, mittarissa paukkui hellelukemat ja ruoka alkoi hiipiä jäseniin. Saxonin kieppeille saavuttaessa minun oli pakko vetää sivuun, kun silmä alkoi luppasemaan. Ajoin ensimmäiselle levikkeelle ja arvatkaapa huvikseen mikä siinä levikkeen vieressä oli. - Aivan oikein! Ja taas luettiin nimiä...

Vähän ennen Ironwoodia tuli vastaan Little Finland. Paikka ei ollut enää auki, mutta jätettiin terveiset. Näyttää olevan, että täällä Michicanissa ei suomalaisuuttaan voi unohtaa.

Edellisellä reissulla oltiin Ironwoodissa yötä, mutta nyt en halunnut sinne jäädä ja varasinkin jo talvella Wisconsinin puolelta Mercer nimisestä pikkukaupungista majoituksen. Niinpä käytiin vain näyttämässä mummuille se iso intiaani ja tutustuttiin tarkemmin keskustassa olevaan maalaukseen, joka esitti kaivosmiehiä. Monta suomalaista oli siinäkin teoksessa...

Loikattiin kolmanteen osavaltioon ja tielle 51. Päivähän alkoi Minnesotasta, Ironwoodissa oltiin Michicanissa ja heti kaupungin eteläpuolella osavaltio vaihtui Wisconsiniksi. Ajeltiin kolmisenkymmentä kilometriä etelään, kun navigaattori ilmoitti meidän olevan perillä. Oltiin keskellä ei mitään! Ympäristössäkään ei näkynyt yhtään mitään muuta kuin metsää. Kaija on ollut hyvinkin skeptinen tämän majoituksen suhteen, eikä navi ainakaan helpottanut tuskaa. Jatkoin vain eteenpäin, kun muistelin katsoneeni kartasta, että motelli on ihan tienvarressa. Ainakin puolenkymmentä kilometriä myöhemmin Cranberry Inn näpöttikin edessämme. Se oli just niin nätti kuin muistelinkin, mutta varsin hiljaisen oloinen. Kävelin päärakennuksen ovelle ja kas! - Se oli lukossa! Ovessa oli lappu jossa kerrottiin sen olevan tiistaisin suljettu ja puhelinnumero josta voi tiedustella majoitusta. Pihassa olevassa pitkässä motellirakennuksessa kuitenkin paloi ulkovalot kahden huoneiston kohdalla. Siellä me tepasteltiin motellin pihalla ja yritettiin muistella mikä mahtoi olla USA:n suuntanumero. Lopulta löysin varauspapereista puhelinnumeron, josta soveltamalla pystyin soittamaan ovessa olevaan numeroon. Puhelu meni vastaajaan. Sinne minä sitten koitin sönkätä meillä olevan varauksen ja kerroin meidän olevan kohteessa. Kyselin, että missähän henkilökunta mahtaa olla ja se vois pika-pikaa hipsiä paikalle. Kyllähän meitä huvitti se tilanne. Oltiin todellakin keskellä ei mitään ja ihmeteltiin. Odotellessa tuli mieleen, että kokeiliko kukaan onko huoneiden ovet auki?! Mentiin Hilin kans kokeilemaan ja aukihan ne oli! Tosi nätit huoneet ja avaimet oli pöydällä odottamassa.

Kannettiin kamppeet sisään ja ihasteltiin sisustusta. Päpihän tietenkin keitti heti meille kahvit. Testattiin toimiiko netti ja samassa paikan omistaja kurvasi pihaan. Mies tuli kovasti pahoitellen paikalle ja kertoi lähettäneensä minulle sähköpostia jossa kertoi tilanteen ja tulo-ohjeet. Eihän se viesti ollut minua tavoittanut, kun koko päivä oltiin tien päällä. Sanoin, että eihän meillä enää mitään hätää ole ja kaikki on hyvin. Tämä Patrick kertoili ravintolan olevan vielä viikolla kiinni ja vuokraavansa vain majoitusta. Kyseli onko meillä kaikki tarvittava ja halutaanko jotain. Sanoi, että voi touhuta lähistöltä ruokaa tai opastaa meidät sinne. Hili sitten ystävällisesti muistutti minua, että etkös sinä haaveillut siitä kaljasta?! Kysäisin, olisiko mahdollista saada olutta. Tokihan se onnistui! Käski vain seurata perässä ravintolan puolelle. Lähdettiin koko akkalauma sen mukaan. Patrick opasti meidät keittiön oven kautta ensin saliin ja sieltä baariin. - Voi kuinka hieno se oli! Aivan käsittämättömän hienot tilat ja upean viihtyisä sisustus. Meille avattiin baari ja saatiin alkaa esittämään toiveita. En heti osannut päättää, niin tämä alkoi jakelemaan maistiaisia eri hanoista. Löytyi mieluinen olut ja mummuillekin karpalosiideriä.

Patrick kertoi Mercerin olevan koko maailman kuikkapääkaupunki. Sanoi, että meidän pitää aamulla ajaa keskustaan ja kuvauttaa itsemme siellä olevan suuren kuikan edessä. Minä myöntelin, että toki, toki... Välillä puhuttiin muuta ja kohta taas se kuikka nousi puheenaiheeksi. Hän sanoi, että olisi toooosi tyytyväinen jos me ajettaisiin nyt illalla heti ja käytäisiin kuvaamassa se kuikka. Minä tulkkasin mummuille, että en kyllä varmasti lähe nyt yhtään kuikkaa kuvaamaan! Mies puheli taas jotain muuta ja sitten se jo suorastaan aneli, että lähdettäis pikaisesti pyörähtämään keskustassa ja hän lähtis ottamaan meistä kuvan sen kuikan luona. Voi elämän kevät! Annoin periksi ja sanoin, että sitten menoks!

Patrick ajoi edellä je me perässä. Motellilta oli ehkä pari mailia keskustaan. Olihan se nätti pieni kylä. Saluunan näköisiä pieniä rakennuksia koko kylänraitti täynnä. Sitten siellä oli se kuikka! Mummut kuikalle ja kuvaaja töihin. Ensin otettiin pari normikuvaa ja sitten Happy Finns-kuva.

Kuvan oton jälkeen tämä sitten yllättäin ehdottaa, että hän haluaisi viedä meidät hänen ystävänsä baariin ja tarjota meille oluet. Ei tarvinnut suostutella aivan niin kauan kuin sinne kuikalle.

Patrick esitteli meidät kaikille suomalaisina ystävinään. Näpättiin juomat ja mentiin ulos olutpuutarhaan. Olihan aika vänkä paikka. Kohta pöytään kannettiin kaalikääryleitä ja suklaakakkua. Tämä oli huolissaan, että meille tulee nälkä ja oli tilannut paikallisia maistiaisia. Seuraavaksi meille haluttiin esitellä paikalliset vesiputoukset ja kaunis järvi. Mummut autoon ja niin taas huristeltiin peräkkäin pitkin mäkisiä ja mutkaisia metsäteitä. Tultiin koskelle jossa oli paikallisia kalastajia. Siellä taas näpsittiin kuvia ja yksi kalastajakin pääsi jo samaan kuvaan. Koko ajan meille kertoiltiin kaupungista, ihmisistä, luonnosta ja ympäristöstä.

Johan äitee kävi höpöttämässä Patrickille ja tietenkin suomeksi, että -"Vieläkö sen karhun tähän järjestät niin ollaan tyytyväisiä". Toinen kahtoo käsiään levitellen, että "Whaaaaat"?? Pakkohan minun oli sitten se tulkata. Eilen illalla olisi kuulemma ollut kaksi karhua näkösällä, mutta nyt hän esitti, että jos käytäis yhdessä peurapaikassa. Saattaisi ehkä nähdä niitäkin.
Ja niin taas päästeltiin teitä peräkkäin ja kurvattiin yhden pubin pihaan. Siellä se jätti meidät baarimikon hoiviin ja ois taas tilannut mitä vain. Ite se häippäisi jonnekin ja aikoi palata pian takaisin. Siellähän me sitten hengattiin niiden kovin puheliaitten ja ystävällisten paikallisten kans jossain metässä olevassa baarissa. Tulihan se vielä takaisinkin. Oli käynyt päästämässä muutaman muunkin matkalaisen motelliin sisään. Kylläkai se olis vielä meitä vienyt vaikka minne, mutta me jo luovutettiin. Päätettiin, että ois aika palailla motellille. Mummut autoon ja taas mentiin. Matkalla nähtiin sitten vielä kaksi peuraa.

Eikai me osattu muuta kuin päivitellä. Tuntuu niin hullulta, että miten ystävällisiä ihmisiä täällä on. Täytyy vaan sanoa, että jos joskus liikutte näillä main, niin käykää täällä! Muistakaa Cranberry Inn ja Mercer, Wisconsin! Annetaan koko paketille täydet viisi tähteä! KIITOS! THANK YOU! :)